Elämä jakautuu kolmeen osaan

Kauan sitten elänyt filosofi Seneca sanoo viisaita: "Elämä jakautuu kolmeen osaan: siihen mikä on mennyt, siihen mikä on, ja siihen mikä on tulossa. Näistä se, mikä on, on lyhyt; se mikä on tulossa, on epävarmaa; se mikä on mennyt, on varmaa." 

Ei ole siis viisautta elää aina "tässä ja nyt". Ei ole viisautta se, että "mennyt on mennyttä, mitä niitä muistelemaan". Ei ole viisautta, että ei mitään suunnittele vaan elää päivän kerrallaan ja "katsotaan mitä se tuo tullessaan". Ja niinhän kaikki opinnot ja projektit sisältävät suunnittelu-toteutus-arviointi -paketin, Senecan kolmijaon.

Elämäni unelmissa olen todennut, että suunnitelmat eletään kolmeen kertaan ja jokainen kerta on erilainen. Lomamatkan suunnittelu on kuvittelua ja se voi olla äärettömän hauskaa. Suunnitelmat harvoin toteutuvat juuri sellaisina. Joskus tapahtumien keskipisteessä ei ehdi tajuta, mitä tapahtuu. Mieleen tulee, kun kerran eksyin yksin Naxoksen saarella skootterireissulla ja pysähdyin tutkimaan karttaa vesipullo tyhjänä. Heinäsirkat sirittivät mielettömän kovaa, mutta kuulin sen vasta jälkeen päin muistellessani sitä hetkeä. Jälkeenpäin muistelu on herkullisinta, sitä voi tehdä vielä kymmenen vuoden päästäkin aina löytäen uusia näkökulmia.
 

Puddleducksin päiväkodin repsahtanut mainoskyltti

Seneca: "Menneeseen kohtalo on menettänyt valtansa, sitä ei voi enää palauttaa kenenkään hallintaan. Ja juuri se kiireisiltä ihmisiltä karkaa: heillä ei nimittäin ole aikaa muistella menneitä." 

Kun on liian paljon asioita, tuntuu kiireeltä. Kiirehän tässä on koulutyön myötä ollut, mutta ei niin kiire, etten viitsisi kirjoittaa vielä yhtä muistelua kesästä. Lähdin opiskelemaan kieltä muutamaksi viikoksi lontoolaiseen päiväkotiin. 
Suunnittelu: 
Mietin, kysyttäisiinkö minulta jotain Suomesta. Otin kuvia matonpesusta ja tarkistin, onko minulla kuvia saunasta, entisestä  mökistäni, luonnosta, talvesta. Harjoittelin vähän kertomaan omasta työstäni ja itsestäni. Kuvittelin etukäteen, että istun henkilökunnan kahvihuoneessa ja keskustelemme varhaiskasvatuksesta. Niillä suunnitelmilla ei ollut mitään käyttöä. Olin saanut jostain päähäni, että pyrin vapaaehtoistyöntekijäksi ja se sattuikin olemaan tehtävä, joka oli juoksutytön hommaa. 
Toteutus: 
Olin neljä päivää apulaisena, tein kaiken mitä käskettiin ja opettelin puhumaan lastenkieltä.
Muistelu: 
Nyt kaikki tuntuu hienolta kokemukselta. En ehkä enää koskaan saa kokea sitä, että minua käskee ja ohjaa minua 40 vuotta nuorempi tyttö minun omalla osaamisalueellani, jossa roolit pitäisi olla päinvastoin. Sain myös tietää, miltä tuntuu, kun osaisi omalla äidinkielellään vetäistä vaikka millaiset lasten ohjaustuokiot, mutta ei pysty, koska ei ole tarpeeksi sanoja. Sain tietää, että minulla ei ole hätäpäivää ottaa tällaista kohtelua vastaan, koska olen kasvanut jo vahvaksi sisältä. Pääsin kurkistamaan ajatukseen, millaista tällainen kokemus olisi 16-vuotiaan elämässä, jolloin sisintä vasta rakennetaan. Pohdin koulutusta, suomalaista varhaiskasvatusjärjestelmää ja rakenteita. Voi voi, miten paljon voi yhdestä viikosta irrotella!

Uudet suunnitelmat: Olen suunnittelemassa, että pääsisin Suomessa englanninkieliseen leikkikouluun paikkaamaan kokemuksiani. Olen jo viritellyt sitä, kuvitellut ja edistänyt asiaa. 

Lopuksi vielä Senecaa: "Kaikkein lyhin ja rauhattomin on niiden elämä, jotka unohtavat menneen, laiminlyövät nykyhetken ja pelkäävät tulevaa. Saavuttuaan elämän päätepisteeseen he huomaavat onnettomina liian myöhään, että heillä oli kaiken aikaa kiire tyhjää toimittamaan."  

Lainaukset kirjasta Juhana Torkki: Seneca - elämän lyhyydestä. 2018 

Ope ihmettelee

Istun Hammersmithin viileässä pötkylämetrossa. Kun katselee ihmisiä, on ihmeteltävä, kuinka monenlaisia variaatioita saa yhdestä pääkopasta. Hiukset: tummat, vaaleat, siltä väliltä, kiharat, suorat, laitetut, värjätyt, vanutetut ja mistä hiusraja lähtee. Kasvot: silmien asento, koko ja väri; kulmien asento, tuuheus ja väri. Nenän koko ja muoto. Ihon väri: vaalean porsaan värisestä sinimustaan. Suu: muoto, huulien paksuus, väriä vai ei, perusilme. Pään muoto, poskipäät ja onko pitkä vai lyttyinen. Aasialaiset, värilliset afrikkalaiset, latinot ja intialaiset erottaa omiksi tyypeikseen. Ns. valkoihoisia on vaikeampi erottaa toisistaan. Norjalainen ja englantilainen voivat olla samannäköisiä. Suomalaisia en ole tavannut missään 
kaupungilla. Olisinko tunnistanut ja mistä?

Tavoitteeni oppia kieltä toteutuu nyt eri tavalla, kun suunnitelmat muuttuivat. Vaikeuksia minulle tuottaa englannin kielessä kysymysten tekeminen eri aikamuodoissa sekä ihastelemisen ja kauhistelemiseen sopivien monipuolisten sanojen käyttö. Tulee hoettua okei, oo, really? Miten sanotaan, että voi kauheeta? Ei oo totta? Samoin pitkien omien selostusten kohdalla tulee koko ajan sanoja, joita en tiedä ja jään pyörimään sanojen etsimisen liikenneympyrään. Nopeus puhumisssa on se ongelma. Kun on aikaa miettiä, kirjoittaminen esimerkiksi antaa ymmärtää, että osasikin jotain. Joten vielä on harjoiteltavaa. (😄)

Olen saanut monipuolisia kokemuksia, jotka kaikki ovat tipahtaneet taivaasta. En ole suunnitellut paljoakaan. Eiköse olekin juuri seikkailun idea? Olen päässyt käymään Eurooppatalolla näyttelyn avajaisissa ja saanut hengittää samaa ilmaa siellä erään kuninkaallisen Herttuan kanssa. Pienessä kyläteatterissa ymmärsin jotakuinkin, mitä tapahtui. Sain istua Royal Albert Hallissa orkesterin vieressä Proms-konsertissa. Pääsin näkemään maaseutua ja Stonehengen ihmeelliset kivet näkyivät maantielle. Kävin British Museumissa ja lapsuusmuseossa. Lapsuusmuseossa oli huomioitu lasten aktiviteetteja paljon. Siellä sai kokeilla esim. eri aikakauden kenkiä. Kävimme ystäväni kanssa näkemässä kanaalin varren ja valtavan Camdenin torinlaidan.  Pari suurta ostoskeskusaluetta tuli kierrettyä. Vielä on jäljellä Lontoon keskusta illalla ja fish&ships pubissa sekä Frida Kahlon näyttely ja tuliaisostoksia. Ope on siis saanutkin lomailla sen sijaan, että olisi ollut päiväkodissa kaikki viikot. Näin piti käydä.

Lopuksi vielä puiston penkillä pohdittua:

Miksi ihmisen pitää nähdä nähtävyyksiä? Olen tätä usein miettinyt ja yrittänyt omalta kohdaltani analysoida nähtävyyden merkitystä. Haluanko kertoa toisille, että olen käynyt jossakin? Haluanko hipelöidä esinettä, jota on kenties koskenut jokin tunnettu henkilö? Vai haluanko kokeahistorian ihmeen Onko hienoa kuvauttaa itsensä palatsinedessä? Olenko saavuttanut sillä jotain, että olen raahautunut lentäen tuhansien kilometrien päähän nähdäkseni OMIN silmin jonkun paikan? Haluanko kertoa jälkipolville kokemuksistani? Ei, ei ja ei. 

Kun olin ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Italiassa, luin sitä ennen Michelangelon elämänkerran. Sitten mentiin kirkkoon, jossa oli patsas, Pieta,  jossa Maria piti sylissään aikuista Jeesusta. Kirjassa oli kerrottu patsaan tekemisen vaiheista. Se on ainoa kerta, jolloin olen kokenut aivan huipusti näkemisen kannattavuutta. Sain ehkä jonkinlaisen pyhän kokemisen kohtauksen. Ja korostan, että en ole sellainen kulttuuri-ihminen, joka tietää taiteesta sun muusta kaiken. Hädin tuskin muistin nuo nimet. No, oli kokemus nähdä valtava Pietarin kirkkokin ja Siktuksen kappeli, jossa oli hienot maalaukset. 

Ihmisen taitavuus, suuruus ja ihmisen vuosisatoja sitten rakentamat suuret kirkot, pyramidit sun muut ovat olleet kannattavia KOKEMUKSIA. Mutta ei paljon mikään muu. 
Onhan se hauskaa laitella kuvia Instagramiin ja Facebookiin, kun paikat näyttävät kuvissa vielä hienommilta kuin todellisuudessa. Mutta ei minua innosta juosta nähtävyyksissä! 

Näkeminen on yliarvostettua. Nähtävyyksien näkemisessä voi tulla ahneus: nyt kun olen täällä, minun olisi käytävä mahdollisimman monessa paikassa. Ei ole. Voin ihan hyvin lähteä täältä käymättä kuningattaren palatsin pihamaalla. Mietin, pitäisikö käydä Lontoon korkeimmassa tornissa? Ystäväni näytti kuvia sieltä, joten selvisin siitä käynnistä helposti. Tiedän jo, miltä tuntuu kivuta ylös ja nähdä ylhäältä, ei tarvitse maksaa 30 puntaa enää siitä.

Yhteenvetona: sellainen nähtävyyskokemus on parasta, johon sisältyy syvällistä tietoa ja moniaistinen kokemus. Pelkkä näkeminen ei riitä, sillä voinhan katsella kuviakin. Ja sanottakoon vielä se lopuksi, että minua ei haittaa yhtään se, jos joku toinen haluaa nähdä matkallaan mahdollisimman paljon. Tämä oli vain henkilökohtainen kokemukseni.

Kun tämä on lapsiin liittyvä blogi, loppuun voisi pohtia: Miksi viemme lapsen museoon tai nähtävyyteen? Jos pyrkisi siinäkin moniaistiseen kokemukseen? Jos kertoisi jonkin jännän tarinan ennen nähtävyyteen menoa? Me mennään nyt sellaiseen paikkaan, jossa voit nähdä ihan oikean muumion. Katsotaan etukäteen muumiojuttuja ja sitten mennään!

English lessons

Suuri learning center ei vastannut sähköpostiini. Koulujen viimeinen viikko on menossa, joten sinne en viitsi pyrkiä. Ovat luokkaretkellä sun muuta. Päätin, että joka päivä on oltava ns. English lesson, yksi oppitunti. Lähdin lähipuistoon aikeenani jututtaa koiraihmistä. 

Vihdoin tuli vastaan koira ja omistaja. Kysyin onko koira he or she. Sitten kerroin, että olen Suomesta ja katselen täällä olevia seutuja. Opiskelen puhumaan englantia. No hyvänen aika, minä en osaisi suomea yhtään. Nainen ilostui: mistäpäin olet? Tampereelta. No niin, olen käynyt Suomessa Helsingissä ja Oulussa. Niin, Helsinki onkin nyt uutisissa ollut paljon. Kuinka vanha koira on? 16 vuotias. Oo, minulla on 10-vuotias lapinkoira. Nyt on tosi kuuma. Mutta ei niin kuuma kuin eilen. Minun koirallani kamalan paksu - - näytän koiran sileää karvaa. Fur? Se on thick coat. Oletko täällä kauan aikaa? Muutaman viikon. Olin viikon päiväkodissa ja opin kuinka lapsia pyydetään tekemään jotain. Haha. No, tekivätkö he? No, ei aina. Aiotko olla vain Lontoossa vai myös jossain muualla? Menen ensi lauantaina bathiin. Oi, se on ihana paikka. Asuin siellä lähistöllä jonkin aikaa. Menettekö autolla? Kyllä. Käykää ihmeessä parissa paikassa. Sitten hän sanoo paikat ja pyydän toistamaan. Hän ehdottaa että voisi kirjoittaa sen ylös puhelimeeni.  Castle Combe And Lacock. Villages this side of Bath. 

Hyvästelimme.

Joka päivä olen saanut oppitunnin. Tänään menin käymään appledaynurseryssa, joka oli ensimmäinen paikka, johon lähetin s-postia. Se on iso päiväkoti ja nettisivut lupaavat paljon. 

Kaikki aidat olivat peitetty mustalla pressulla, sisään ei nähnyt. Portilla oli ovikello, josta valittiin ryhmä, johon on menossa. Valitsin Office. Naamani näkyi ruudusta, kun naisääni kysyi, mitä asiaa. Saanko tavata johtajan? Mikä on asia? Vapaaehtoinen. Ovi aukesi. Pääsin sisäpihaan. Uusi ovikello. Ovelle tuli hoikka nainen tumman harmaassa kokoasussa. Manager? Yes. 

Kerroin asiani suurin piirtein näin. Olen TS Suomesta lähetin teille e-mailia noin kuukausi sitten. Haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä lyhyen ajan. Olin viime viikon yhdessä paikassa, tämän viikon turistina ja ensi viikolla voisin tulla muutamaksi tunniksi päivässä. Ok, hän aloitti. Onko sinulla alan kokemusta? Olen ollut lastentarhanopettajana ja nyt opetan lastenhoitajia. Onko todistuksia? Ei ole, mutta on rikostaustaote Suomesta ja täältä. Ojensin. Nämä ovamt ihan Ok, mutta pitäisi olla jokin suositus. Meillä on todella tarkkaa, jos joku tulee tänne. Lapsia suojellaan. Sanon, että jos minusta ei ole hyötyä niin ei kai haittaakaan? No, mitä sinä hyödyt, hän kysyi? Saisin vahvistaa englanninkielen taitoani ja nähdä myös toisenlaisen paikan Lontoossa. Missä olit sen viikon? Kerron. No, se on niin pieni päiväkoti, että sinua voidaan valvoa koko ajan. Olemme niin iso päiväkoti, että meillä on paljon tiukemmat määräykset. 

Hän on koko ajan kiireetön, ystävällinen ja pahoitteleva. Otan paperini pois ja kiitän. Sanon: tässä oli tämän päivän englannin tuntini. Hän naurahtaa ja ymmärtää idean. Ehkä joskus otatte, jos saan suosituksen järjestettyä? Ilman muuta. Goodbye!

Suomessakin on päiväkotien ovia lukittu, mutta ei ihan tässä laajuudessa. 

Toinen juttu tulee mieleen. Kun edellisessä paikassa äiti tuli hakemaan parivuotiasta lastaan, hänelle kerrottiin, että lasta oli purrut toinen lapsi. Äidille ojennettiin kaavake, jossa oli kaikki informaatio tapahtuneesta. Ihmisen ääriviivat ja puremakohtaan oli laitettu merkki. Äiti allekirjoitti sen. 

Nyt ihmettelen, että yleensä ottivat minut sinne ensimmäiseen paikkaan. Eihän heillä ollut kuin minun sanani, että mikä ja kuka olen.  Ehkä vielä joskus vietän viikon jossain toisessa päiväkodissa, ja hankin siihen suositukset. Ope oikeissa töissä! Tämä avartaa ajattelua ja nollaa aivoja mukavalla tavalla pohtimaan asioita. 

En ole maljakko

Lauantaina menin Kensingtonin palatsin puutarhaan. Söin eväitä, katselin ihmisiä ja mietin kokemaani viikkoa eräässä päiväkodissa Lontoossa. 
Olin tyytyväinen kokemaani. Pääsin näkemään todellisuutta. Minulle on myöhemmin selvinnyt monta asiaa. Se, että koulutustaso voi olla yksityisiä päiväkodeissa aivan olematon. 2. tasolla oleva nursery  nurse voi olla saanut vain 8 kuukauden koulutuksen. Tässä päiväkodissa oleva manageri oli saavuttanut tason 4 ja joitain lisäkursseja. Arvostin heti suomalaista koulutusta!
Minua ei missään vaiheessa siepannut se, että minua ei arvostettu ammattitaitoni takia. Maassa maan tavalla ja jos täällä vapaaehtoistyöntekijällä ei ole oikeus tehdä kuin avustavia tehtäviä, se on ok. Eihän minulta kysytty mitään todistuksia tai taitoja. Mutta se, että minä en ollut ihmisenä vastaanotettu, vähääkään kiinnostava tai edes hetken pysähtymisen arvoinen, se oli epämukavaa ja opettavaista. 

Mietin identiteettiä ja sitä, mistä kaikesta se rakentuu. Olen suomalainen nainen, tamperelainen, varhaiskasvatuslainen, koiraihminen, joka on puhelias ja utelias. Yhtäkkiä olin tuolla  päiväkodissa "vapaaehtoinen vähän vanhempi nainen". Minulta oli riisuttu identiteettini. Se on yllättävä tunne, hämmentävä. Niin paljon on kasattu kaikenlaista kamaa ihmisen päälle!

Ajattele, että katselet televisiosta jotain konferenssia. Zoomaa yhteen henkilöön, tuiki tuntemattomaan. Hän on vain yksi ihminen. Sitten kerrotaan, että hän on vaikutusvaltainen ihminen, opiskellut sitä ja sitä, sellaisen perheen omaava, tehnyt sitä ja tätä. Hän saa uuden merkityksen. Saat "tietää" asioita. Tai, olet tuntenut jonkun ihmisen kauan, mutta vain esimerkiksi työn kautta. Istut iltaa hänen kanssaan ja saa "tietää" hänen dramaattisesta menneisyydestään.  Ymmärrät häntä ihan uudella tavalla, kuva tarkentuu. Tai, joku ihminen moittii sinua siitä, että et ymmärrä hänen erikoisia ratkaisujaan. Mutta hän ei kerro, että hänellä on juuri todettu sairaus tai jotain kamalaa on tapahtunut. Joten et voi "tietää" etkä siksi ymmärtää.

Kun tein gradua, luin Martin Buberin filosofiasta kohtaamisesta. Tie. Kun kaksi ihmistä kohtaa tiellä, et voi tietää toisen tiestä muuten kuin kuuntelemalla hänen kertomustaan tiestä. Kun jatkat matkaa tietä, jota hän tuli, se on jo eri tie. On siis tärkeää kohdatessa kuunnella ja kertoa. Tietää sana tulee tuosta tie-sanasta.

Muistan toisen Buberin esimerkin. Toisen ihmisen kohdatessa voit kohdella häntä niin kuin pöydällä olevaa maljakkoa. Näet hänet, mutta kun käännät selkäsi, unohdat hänet. Todellinen kohtaaminen on sellaista, että jäät toisen mieleen, vaikka lähdet pois. Muistatko hyvästit hyvän ystävän kanssa? Olet bussissa, ystävä odottaa ja heiluttaa niin kauan kuin näkee. Kun ei enää näe, hän vielä hymyilee hetken, kuva mielessä, ehkä vielä illalla ajattelee, pääsikö perille? Samoin äitini, kun lähden pois, hän heiluttaa ikkunasta niin kauan kuin olen näkyvissä. Se on kohtaamista, välittämistä, kanssaolemista.

Kun opiskelija tai sijainen tulee työpaikalle, olisko tässä Buberin opit.

Ota heti ensimmäisenä päivänä aikaa tunti yhdessä olemiselle. Valitse jokin mukava paikka, jossa juotte päiväkahvit ja juttelette hyvässä ilmapiirissä. Pyydä opiskelijaa kertomaan jotakin itsestään. Huomaat, jos hän on ujo, jolloin voit heti todeta, että hän lämpenee hitaasti. Älä vaadi liian nopeasti toimintaa. Kysy, mitä hän harrastaa tai mistä erityisesti pitää. Kerro itsestäsi jotain henkilökohtaistakin. Kertokaa tiestänne, niin on helpompi ymmärtää. Jaa tietoa muille aikuisille. Järjestä hetki, jossa lapsille kerrotaan uudesta opiskelijasta. Ole kiltti häntä kohtaan, lapset ottavat siitä mallia. Ole luottamuksen arvoinen, niin että hän uskaltaa kertoa, jos asiat eivät mene niin kuin toivoisi.

Ja kun tulee ongelmia, muista että hän ei ole maljakko vaan ihminen. Maljakko voidaan siirtää sille kertomatta toiseen paikkaan. Maljakosta voi puhua pahaa selän takana. Ihmisellä on tunteet, ihmisen kanssa asiat hoidetaan aina puhumalla. 

Teacher, power-engineer, vet

Menin tänään kahdeksi, koska iltapäivällä olisi valmistumisjuhla 4-vuotiaille isoon kouluun meneville. Olin ilmoittanut eilen s-postissa sairaudesta, mutta siihen vastattiin vasta tänään. Kuinka voit? Are You okei? Are You better today. Sanoin, että vähän paremmin, mutta en kovin hyvin. Sitten ilmoitin, että suunnitelmani ovat muuttuneet. En tule ensi viikolla. Ou! Thats sad. Sanoin, että haluan saada myös muita kokemuksia, ehkä paikasta, jossa on isompia lapsia.
Menin töihin. Klo 14 on snackseja. Eräs nursery sanoi minulle: mene istumaan tuonne lasten joukkoon. Sanoin, että olen vähän kipeänä, joten ehkä ei kannata. Mikä sinulla on? Yskä ja nuha. Oletko oksentanut? En ole. Sitten voit mennä sinne ihan hyvin. Ja osoitti sormella tietä lasten joukkoon, johon ei enää mahtunut enää yhtään lastakaan.
Istahdin lattialle ja ryhdyin höpöttämään lapsille.
Odotimme neljästä puoli viiteen alle 3-vuotiaiden kanssa juhlan alkamista. Kieltämättä vähän kärsivällisyyttä vaati kaikilta, kun aurinko porotti pihalle. Vanhemmille laitettiin pienet tuolit puolivarjoisaan paikkaan.

Ushma veti juhlan. Hän sanoi vanhemmille, että koko ryhmän valokuvaaminen on kielletty. Päiväkodin iPadille luvataan tapahtuma videolle ja lopuksi voitte kuvata omaa lastanne. Videoita voitte saada päiväkodista. Hän luki runon, jossa kerrottiin oppimisesta. Sitten kukin lapsi vuorollaan tuli verhoon peittelystä oviaukosta ja hänelle taputettiin. Ja lapsella oli musta viitta päällä ja sellainen hattu, jonka olette nähneet yliopistonkin valmisujaisissa. Heille esitettiin kysymykset: kuinka voit tänään? Mihin isoon kouluun menet? Mitä jäät kaipaamaan tästä paikasta? Mikä sinusta tulee isona? Suurin osa ei vastannut mitään, koska jännitti. Melkein kaikki jäivät kaipaamaan kavereita ja leluja. Heistä tulee isona opettaja, sähköinsinööri, eläinlääkäri. Se oli liikuttavaa, kun he juoksivat laminoidun todistuksen kanssa kyynelehtivien vanhempiensa syliin.
Sitten he esittivät kiitoslaulun, jota oli harjoiteltu koko viikko. Sen jälkeen kaikki pienetkin lapset saivat musiikki/draamaopettajalta huivit ja he tanssivat kaikki, jotkut vanhemmatkin tulivat mukaan.
Sitten herkuttelua, kolmioleipiä, vihanneksia, sipsejä, mehua.
Eräs poika tuli äitinsä kanssa luokseni ja ojensi minulle kolme ruusua. Minulle? Yes. Otin ne vastaan, mutta arvasin, että äiti ei tiennyt yhtään, ketkä olivat hoitajia. Hän jakoi niitä monelle kyllä, joten otin ne vastaan.
Menin Suzannen huoneeseen ja sanoin, että lähden nyt ja ojensin kortin kiitokseksi. Tervetuloa Suomeen joskus! Saisinko minä ne paperit takaisin?  Hän ei löytänyt niitä mistään. Sanoin, että ehkä tarvitsen niitä jos menen toiseen paikkaan. Kun hän löysi ne, hän sanoi: seuraavalla kerralla sinun täytyy muistaa itse pyytää ne heti takaisin.
Aha.
 Nyt on aika miettiä, mitä tavoittelin ja onko mitään saavutettu? Opin paljonkin oikeastaan englantia! Opin imperatiivin. Stop it. Be calm. Put it on. Take it. Go pee pee. Be gently. Give it up. Come here. Give it to me, please. Opin toimimaan ohjeen mukaan: Tuula, can You give me some tissues. Tuula, can You wash these quicly. Tula, give me a chair. Tula, can You help me with dishes. Tula, can You help me to barry these boxes upstairs. Tula, can You clean it up. Tula, could You, please carry this tray to the kitchen. And thank You, Tula.
Leikin körökörökirkkoon monen lapsen kanssa suomeksi lorutellen. Lopussa sanotaan: puolukka polvella, hik! Ja pompautetaan lapsi korkealle. Indigo, parivuotias punatukkainen tyttö tuli aina luokseni ja sanoi: again! Samoin Selina, William, Anna, Joanna, Titan ja Elina. Samat jutut pätee kaikkialla maailmassa lasten kanssa. Katse, lempeys, ystävällisen määrätietoinen ohjaus oikeaan suuntaan, huumori ja syli. Näitä sain ja annoin.
Lähdin seikkailuun. Valitsin paikan osoitteen perusteella. Ehkä tästä ei voi vetää mitään yleistäviä johtopäätöksiä, että tällaista on lontoolainen päiväkotihoito. Olen oudolla tavalla iloinen tästä kokemuksesta. Sain kokea jotain sellaista, mitä en olisi  voinut kuvitellakaan.
Seikkailu jatkuu. Yritän mennä käymään parissa primary schoolissa ja pyydän päästä tutustumaan heidän toimintaansa. Katsotaan, lets see.

Voit kysyä, jos et tiedä!

Olin keskiviikkona  yskäisenä ja kurkkukipuisena mukana ja yritin pysytellä sivussa, jos on tarttuvaa. Ehkä en mene torstaina sinne ollenkaan. Lets see. Tässä joitakin käytäntöjä, jos kiinnostaa.
Johtaminen tässä päiväkodissa.
Päiväkodin johtajalla on vastuu konkreettisesti. Hän organisoi aamusta iltaan toimintaa. Hän tulee sanomaan, miten ryhmät jaetaan ja keskellä päivää kulkee ympäriinsä ja ohjaa. Silti, silti hän ei puutu siihen, että vakituinen henkilökunta touhuaa omiaan eikä ole lasten kanssa. Hän tekee 10 tunnin päivän ja päivän päätteeksi tulee tunne, että hän todella on vastuussa siitä, että lapset ovat kunnossa.
Hygienia.
Lapset pesevät ahkerasti käsiään ennen ruokailua. Minä en saa mennä vessaan, vain vakituiset saavat. Siksi enimmäkseen siivoilen lasten jälkiä. Tässä päiväkodissa käytetään paljon sotkuleikkejä. Tänään laitettiin pehmeää hiekkaa kaukaloon. Pöydälle levitettiin tekoruohomaton palasia, puupalikoita ja paperisilppua. Päivän päätteeksi kaikkialla oli hiekkaa ja paperisilppua. Lakaisin niitä välillä pois ja lapset liukastelivat ja heittivät välillä toistensa päälle hiekkaa, mutta ei heitä siitä kielletty. Vaikea sanoa, onko tämä nyt sitten hyvä vai ei. Toiseksi: nyt on juotu enemmän. Pöydällä on muovisia ikean mukeja ja vesikanisteri. Lapset juovat toistensa kupeista, ne pyörivät lattialla välillä. Kolmanneksi: lapset syövät afternoon Tea klo 16 ja paikalla on yli 20 lasta pienessä huoneessa. Kahdelle ryhmälle laitetaan muovi lattialle, jonka päällä he istuvat vieri vieressä. Jokaisella on ikean muovilautanen ja muki. Operaatio on hieman kaoottinen.
Tuokiot.
Lapset pyydetään matolle istumaan siirtymien aikaan. Ihan pienetkin ovat tottuneet menemään matolle istumaan eivätkä pyri pois. Lapsille luetaan kirjaa ja tänään minulle sanottiin, että voit lukea lapsille. Kaikki olivat pieniä tilliäisiä ja luin kirjaa, jossa pikku ankka etsi äitiään. Olivat ihan kiinnostuneita, mutta kun aikaa kului ja ryhmä alkoi rakoilla, etsin sanoja. Dont go away. Stay here. Be quiet. Listen to me. Ei ne tuntuneet hyviltä... ja porukka hajosi siihen. Suomeksi olisi onnistunut!!
Tänään tuli  ulkopuolinen musiikki/tanssi/draamaohjaaja. Hän oli kyllä taitava. Siinä pienessä tilassa hän sai ison ryhmän liikkumaaan ja niin innostuneesti toimimaan. Hänellä oli kaiutin ja valmiit rytmikkäät musiikit, jotka osa lapsista jo tunsi. Se oli ihailtavaa ammattitaitoa. Muuten lapset liikkuvat todella vähän. Kun he juoksevat ulkona, aikuinen pysäyttää heidät. Kyllä suomalainen kolmen tunnin liikuntasääntö on iso juttu.
Määräyksiä.
Kuten Suomessa, aamu alkaa laskemalla, ketä on paikalla ja kuinka monta menee kenenkin aikuisen kanssa. Jos oikein ymmärsin pieniä saa olla 4 per aikuinen ja isoja 8. Mutta, jos lapsia tulee paljon, pääluku vähenee. Se on hyvä idea. Lapsia jaetaan pieniin ryhmiin koko päivän ajan. Aamut ja iltapäivät aloitetaan isommalla porukalla.  Hoitajat ovat eri tasoilla, levelillä. Eräs hoitaja kertoi, että hänellä ei ole leveliä ollenkaan, joten hän saa tehdä vain jotain tiettyjä juttuja. Korkein heillä on levelillä 5. Tässä on kyllä jotain ideaa!
Ulkona olemisessa on sääntö, että 12-14 ei voi mennä ulos, koska on kuuma.
Tämä tauti vaikutti tänään, olin väsynyt. Päivä päättyi siihen, että Ushma sanoi: Tuula, can You help me with dishes? Menin keittiöön ja aloin tiskata muovikippoja. Kohta tuli joku ja sanoi, että ei niitä käsin pestä vaan laita ne koneeseen. Kone oli näkymättömissä. Höh, olin yksin keittiössä eikä kukaan ollut  neuvonut, mitä tehdään. Aloin latoa niitä koneeseen ja nuori tyttö sanoi: You can ask if You dont know. Kyllä se vähän sieppasi, se on tunnustettava!!
Olen vähän ymmälläni. En mene, jos en jaksa. Minulla olisi tämä 12-18 vuoro.
Lähetin s-postin aamulla, mutta en saanut vastausta siihen. Koska olen niin lähellä, menin vastuuntuntoisena ovelle kertomaan tilanteeni. Omistaja oli paikalla ja kertoi nähneensä viestini skriinillä, mutta Suzanne on ollut niin kiireinen, ettei ole ehtinyt vastata. Menen huomenna kahden maissa seuraamaan 4-vuotiaiden valmistumisjuhlaa.
Lähetin sähköpostia aika korkeatasoiselta vaikuttavaan learning centeriin, katsotaan pääsenkö sinne ensi viikolla. En ehkä jatka tuolla enää, koska en hyödy englanninkielen harjoittelusta, kun aikuiset eivät keskustele kanssani. Lapsipuhe tuli jo melko selväksi.

High five!

Toinen päivä alkoi mukavasti. Olen oppinut jo muutamia asioita, jotka teen pyytämättä. Se tekee heti vaikutuksen ja luo tunnelmaa, että minusta on hyötyä. Pyyhin aamusnacsin jäljet pöydältä ja lattialta ja vien oma-aloitteisesti tarjottimen keittiöön. Autoin myös kantamaan laatikoita, joissa oli erilaisia tarpeellisia asioita.  Hain alakerrasta liquid-pullon, jolla täytettiin spray-pullo.
Ushma piti laulutuokion ja pakko se on uskoa, että sen voi vetää samalla muita töitä tehden. Hän kirjoitti papereita ja näpytteli tietokonetta ja samalla lauloi. Lapset olivat aivan innoissaan. Sellainen leikkii oli kiva, jossa ensin leikisti nukutaan. Sitten hiljalleen tulee hetki, jolloin noustaan ylös ja aletaan hyppiä. Se leikittiin neljä kertaa.
Kaksi miestä tuli toimistoon ja kävi ilmi, että he olivat johtajia. Nuoremmalla oli valkoinen koira mukana, josta mies mainitsi, että se haisee. He tekivät koko päivän jotain toimistotöitä.
Aamulla paikalle tuli pitkä tumma mies, jolla luki selässä coach. Ja kas vain, lapsilla oli jalkapallokoulua. Shake your arms, dont touch anything, jumping back, run And touch to something, And come back, Take your time, quickly, Good  boy. Lopuksi high five.
Tämä mies kysyi, olenko nähnyt revontulia. Oli hienoa kertoa, että olenhan minä.
Ruokasysteemi on kiva. Kaikki on lasten kokoista, helppo ottaa, helppo siivota. Kuukauden ruokalistan mukaan pamela tekee ruuan ja kertoi pitävänsä työstään.
Leikin pitkään neljän noin 2-3-vuotiaan kanssa. This is pig. Röhröh. Horsevis coming here. Do You want to ride? Kaikista hauskinta oli, kun laitoin pään päälle jonkin sineen ja sitten muka aivastus ja se putosi. Sain hyvän kontaktin lapsiin.
Täällä ollaan innostuneita erilaisista löllöistä. On iso pyöreä muovinen allas, jossa on aika matalat reunat. Jelly oli nimeltään vaaleanpunainen aine, joka vettä lisäämällä paisui. Sillä leikittiin altaalla pitkään. Alakerrassa tehtiin valkoisesta aineesta limamaista ainetta ja sitä veivattiin. Ihmettelin, että miten sen saa touminnan jälkeen puhtaaksi. No, minä sen lopuksi siivosin. Päiväkodissa ei ole ämpäriä, joten siitä tulikin aikamoinen duuni. En kyllä muistanut mikä on ämpäri ja näytin käsillä, mutta ei. Minut ohjattiin lavuaarille ja joku kaatoi pullolla vettä mönjän päälle.
Iltapäivällä harjoiteltiin graduate-juhlaa varten, joka on perjantaina. 4-5 lasta, jotka siirtyvät kouluun, saavat todistukset. Olen mukana seuraamassa.
On ihan selvää, että kuka tahansa tarvitsee pari päivää päästäkseen sisään uuteen kulttuuriin. Ehkä jotkut jopa viikon ja jotkut jopa kaksi. Olen kuitenkin sen verran vanha jo, että aika nopeasti omaksun asioita. Kysyin tänään paljon. Puhelimen jättää vain ulkopuoliset henkilöt. Se on turvallisuuskysymys, ettei ota valokuvia tms. Lattialla pitää istua aikuisten siksi, että olisi lapsen korkeudella ja vuorovaikutus olisi parempaa. Olen täysin samaa mieltä, mutta kyllä pitäisi olla muutamia tuoleja tällaisille vanhemmille ihmisille. Kysyin myös ushmalta, vastasiko hän meileihini. Kyllä. Kysyin Suzannelta, kuinka kauan hän on ollut johtajana. Tämän viikon. Ehkä tässä on jotain selitystä, miksi minun viimeisiin viesteihini ei vastattu.
Minulla oli puoli tuntia työaikaa, joten kysyin: can i sweep?  Ja lakaisin pihan ennen lähtöäni. Huomenna työaika on 12-18.
Kannattaa ottaa tavoitteita. Sain tänään kontaktin muutamaan paremmin. Mietin kysymyksiä mielessäni ja sitten kysyin. Huomenna tavoittelen samaa: ystävällistä kontaktia ja vähän spesiaalimpia kysymyksiä.